Olin DTMssä Helsingissä katsomassa MM-jääkiekon finaalia vuonna 2011, kun Leijonat saivat viimeksi mestaruuden. Tunnelma oli katossa ja huuto oli jotain niin älytöntä. Kun lähdimme kotiin, koko keskusta oli täysin hullaantunut. Ihmiset tööttäili autoillaan, moottoripyörät poltti kumia liikennevaloissa, porukka juoksee autotien reunassa ja lyö yläfemmoja autoista ojentuville käsille. Ihmiset hurraavat ja halaavat toisiaan, tuntemattomiakin.
Sinä iltana kaikki olivat kavereita keskenään. Kun joku käveli sinua vastaan ja huusi "ihanaa jee!", jos huusit takaisin, tuli vastaantuleva rutistamaan onnesta hihkuen. Kaikkia yhdisti silloin sama onnellisuus, mestaruus oli viimein taas meillä. Mua niin nauratti se touhu, vaikka olin upeasta pelistä edelleen ihan pasmat sekaisin sekä tietty siitä ydinkeskustan hullaantumisesta. Mutta silti. Nautin niin olostani nähdä miten kaikki tulivat toimeen keskenään, kaikilla oli hauskaa yhdessä. Kaikki hurrasivat ja olivat yhtä sen illan. Olimme mestareita.
Ikävää tässä on se, että tämä tuntui olevan sellainen once in a lifetime-hetki. Miksi suomalaiset tarvitsevat mm-kultavoiton voidaakseen olla iloisia yhdessä? Tätä jäin pohtimaan.
Odotan jo innolla huomista Suomi-Saksa peliä. Ja tietty niitä muitakin. Leijona-fanina toivon toki näkeväni pojat finaalissa, mutta sen näkee sitten. Haluaisin niin kovasti näkeväni uudelleen sen hetken, kun kaikki olivat yhdessä onnellisia. Jos se kultapokaalin vaatii, niin kannustan leijonia voittoon tänä vuonna kovemmin kuin koskaan.
Tältä näytti 2011 @Helsinki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti